Miksi pitää aina pelätä?

Aamulla astun työpaikanovesta sisään, sisälläni herää pelkoa, ahdistusta ja jännitystä katson ympärilleni ja tarkistan onko muita ihmisiä paikalla, kuka katsoo minua kiinnittääkö kukaan minuun huomiota, onko minulla jäänyt jotain huomiotta? Voi ei näen pomoni käytävän päässä, joka katsoo minuun päin. Hoen mielessäni rukouksia ja toivomuksia.. älä tule tänne.. mutta ei pahin pelkoni on tulossa minua kohti. Mitä olen nyt tehnyt väärin, mistä minua rangaistaan, mitä olen jättänyt tekemättä, mitä, mitä, mitä… vedän syvään henkeä ja yritän vääntää iloisen hymyn kasvoilleni. Siinä samassa hän on edessäni, tuo jumalasta seuraava olento joka päättää minun kohtaloni tänään. Sydän hakkaa, kylmähiki kihoaa otsalleni mutta saan sanotuksi ”huomenta”. Aika hidastuu ja tuntuu ikuisuudelta, kunnes vihoin tuo pelkäämäni olento alkaa puhumaan ”huomenta, siellä on kahvia ja pullaa mee ottamaan vaa” ja kävelee pois.

Istun luokanperällä, tänään on se päivä jolloin se tapahtuu. Odotan sitä tiettyä sanaa joka on tulossa. yritän rauhoittua ja olla rennosti, silloin se tapahtuu täysin väärään aikaan. Käsky siirtyä luokan eteen kaikkien katseltavaksi, ja silloin tajuan, olen täysin lukossa, kaikki katsovat ja odottavat että puhun, veri syöksyy päähäni ja punastun olen kaikkien huomion keskipisteessä. Käsken itseäni nostamaan paperit eteeni ja alkaa lukemaan. Sanat tarttuvat suuhuni, änkytän, luen väärin, enkä tunne saavani mitään ääntä ulos. Luen esitelmäni kuin unessa.. vaikka tämä onkin painajainen. Vihdoin saan viimeisen sanan luettua palaan takaisin paikalleni vedän syvään henkeä. Se on vihdoinkin ohi. Tärisen ja hikoilen. Tunnen kuinka adrenaliini syöksyy ruumiiniläpi, miksi tämä on niin kauheaa, eikö kukaan muu tunne tätä samaa oloa?

Olen ensinmäistä päivää uudessa paikassa. Joka puolella on ihmisiä joita en tunne. Etsin katseellani turhaan jotain tuttua kasvoa, mutta niitä ei vain ole. vihdoin löydän ihmisen joka tuntuu samanlaiselta kuin minä. Kerään kaiken rohkeuteni ja menen sanomaan hänelle ”hei” en saa mitään vastausta, mutta pakoitan itseni jatkamaan ”olen uusi täällä enkä oikein tunne täältä ketään” edessäni istuva ihminen vain katsoo minuun ja poistuu paikalta. Olen tyrmistynyt en tiedä mitä tekisin. Tunnen toivottomuutta sekä yksinäisyyttä, mutta juuri silloin se tapahtuu. Takanani kuuluu ”hän on vähän ujo” käännähdän ympäri ja näen että siellä on joku. Hän näkee hämmästykseni ja nolouden kasvoiltani ja tervehtii ja esittelee itsensä. saan vaivoin puhuttua, mutta vihdoin sain kontaktin ja tajuan että enään en ole yksin.

Minua pelottaa!    © deju2